Pääkirjoitus: Vaalirahoitus vääristää politiikan voimasuhteita
Eduskuntavaalit vuonna 2019 lähestyvät ja ehdokkaiden kampanjointi alkaa olla kuumimmillaan. Lupauksia tehdään ja ehdokkaiden näkyvyys sekä mediassa että mainonnassa kasvavat jatkuvasti. Vaaleihin liittyy kuitenkin eräänlainen näkyvyysvinouma, sillä rahan avulla ehdokkaat voivat saada jopa “ansaitsemaansa enemmän” näkyvyyttä.
Kärjistäen sanomalla kirjoittajasta tuntuu, että esimerkiksi Kokoomuksen saama äänimäärä 20 prosentin molemmin puolin kaikissa vaaleissa vaikuttaa kummalliselta, sillä puolue itsessään ajaa vain erittäin pienen prosentin asioita Suomessa. Edustavuudesta on parikin syytä, miksi näin on. Yksi syy voisi olla kenties se, että kaikki äänestysikäiset eivät aina ymmärrä vaalien luonnetta ja sitä, että Suomessa äänestetään puoluetta.
Tässä kirjoituksessa käsiteltävä syy on kuitenkin toinen. Se on nimittäin vaalirahoitus tai sen puute.
Vaalirahoitus koostuu pääosin kahdesta osa-alueesta. Toisessa osana on Suomen valtio, joka jakaa eduskunnassa oleville puolueille puolueen kokoon suhteutetun määrän rahaa.
Toinen, eduskuntavaalien kaltaisissa henkilövaaleissa olennainen rahoituksen osa, on yksittäisten ehdokkaiden saama rahoitus. Tähän rahoitukseen lasketaan mukaan ehdokkaiden saamat lahjoitukset yrityksiltä ja yksityishenkilöiltä.
Vuoden 2015 eduskuntavaaleja tarkastellessa tilastoista löytyy suuri vinoutuma puolueiden välillä. Puolueiden kannatusluvut olivat seuraavat:
Keskusta (21,1 %), PS (17,65 %), Kokoomus (18,2 %), SDP (16,5 %), Vihreät (8,5 %) ja Vasemmistoliitto (7,1 %).
Vuoden 2015 vaalirahoituslukemat ovat epätasaiset. Tilaston löydät täältä. 15 eniten rahoitusta saaneen henkilön joukosta löytyy Antti Rinnettä lukuun ottamatta 14 Kokoomuksen, Keskustan ja RKP:n ehdokasta. Näistä yhdeksän oli ehdolla Kokoomuksen listoilla. Eniten neljän suuren ja vanhan puolueen ulkopuolelta rahoitusta saanut oli Vasemmistoliiton Risto Kalliorinne Oulun vaalipiiristä, joka sai vaaleissa rahoitusta 31 000 euroa, eli noin parikymmentä tonnia vähemmän kuin yksikään 15 eniten rahaa saaneesta ehdokkaasta.
Tilastojen tarkastelusta päästäänkin juuri itse asiaan, eli rahoituksen vaikutukseen ehdokkaiden läpipääsyssä. Suurin osa enemmän rahoitusta saaneista ehdokkaista kuului Kokoomukseen tai Keskustaan, kun taas vähemmän rahoitusta saaneita oli mm. Perussuomalaisissa, Vasemmistossa ja Vihreissä. Rahalla saa näkyvyyttä ja kuten kaikki tietävät, nykyaikana näkyvyys ja mediahuomio tuntuvat olevan jopa tärkeämpiä kuin itse harjoitettu tai toteutettu politiikka. Sama pätee monella muullakin yhteiskunnan osa-alueella – esimerkiksi televisiossa mainostettavia tuotteita ostetaan huomattavasti enemmän kuin tuotteita, jotka vain sattuvat olemaan kaupan hyllyillä tai joita mainostetaan kevyesti kadunvarsilla.
Tylysti sanottuna vaalien alla ihmiset ostavat “tuotteen” sen näkyvyyden, ei kykyjen perusteella. Näin suuri vinouma esimerkiksi Kokoomuksen ja monen pienen puolueen välillä johtaa väistämättä siihen, että Kokoomus saa enemmän ääniä vaaleissa, kuin mitä se olisi sen puolueohjelmalla tai yksittäisten edustajien mielipiteitä kuunnellessa ansainnut.
Tilastoidun vaalirahoituksen lisäksi täytyy muistaa, että esimerkiksi EK tai muut lobbaavat suuret tahot rahoittavat suuresti oikeistopuolueiden vaalikampanjoita epäsuorasti omien kanaviensa kautta. Lisäksi medianäkyvyys on usein saatavissa maineen ja rahoituksen kautta, joten siitä syystä varakkaammat ehdokkaat saavat mielipiteensä iltapäivälehdissä useammin julki kuin vaikkapa vasemmiston edustajat.
Samalla voidaan miettiä, mikä olisi viime vaaleissa ollut pienempien puolueiden osuus, jos heillä olisi taustalla samanlainen rahoitus kuin mitä vaikkapa Kokoomuksella ja Keskustalla olisi ollut. Nämä puolueet, kuten Perussuomalaiset, Vihreät ja Vasemmisto, saivat oman äänisaaliinsa kohtalaisen ylös enemmän poliittisen ohjelmansa avulla kuin rahoituksella. Jos äänestyskäyttäytyminen noudattaisi enemmän äänestäjien mielipiteitä ja kansan enemmistöä, Kokoomus tai Keskusta nykypolitiikalla eivät olisi olleet mukana hallituksessa.
Jokaisen kansalaisen omana tehtävänä onkin jatkossa unohtaa jatkuva “informaatio”tulva mediassa ja selvittää itsenäisesti, mitä puolueet aidosti tarjoavat juuri heille
